Beatles-muistot

Big Bang!

Eletään vuoden 1971 kesää Helsingin Alppilassa Porvoonkadun päässä kolmosen ratikan päätepysäkin varjossa. Eräästä kerrostalohuoneistosta tulvii rappukäytävään aina vain voimistuvampaa progressiivista englanninkielistä kitaramusiikkia pienen poikaäänen laulun myötäilemänä.

Yhtye on The Beatles, albumi Abbey Road ja pieni poika olen minä, Jiri. Se on ensikosketuksiani Beatles-musiikkiin. Levy on oikeasti isäni omistama, mutta täysin jo minun omimani. Siinä on jotain ihmeellistä, olen aivan täpinöissäni, musiikki porautuu kovalevylleni sitä voimakkaammin mitä enemmän levyä kuuntelen.

Katseeni on samalla pysähtynyt albumin kanteen, se on maaginen! Mietin, mitä mahtaa olla siellä minne kuvan tie loppuu. Alan tunnistaa jo ääniä, tuon on oltava Paul, tuon lujan kohdan laulaa taas ihan varmasti John. Huomaan, että albumin kantta heilutellessani saan omaan ääneeni jännän kaiun. Vessassa se kuulostaa vielä isommalta! Haluan itsekin alkaa soittajaksi, ihan niin kuin Beatlesit! Laulan mukana, ”englantia”, jota tosin Remu Aaltonen ymmärtäisi varmaan paremmin kuin aito engelsmanni. Koulutiellä lauleskellessani Abbey Roadia en voi vielä tietää, että tämä musiikki tulee määräämään elämäni suunnan.

38 vuotta myöhemmin Helsingin Pitäjänmäessä 24.2.2009 kirjoittaessani tätä artikkelia tiedän, että albumista on muodostunut minulle voimavara ja portti kadotettuun lapsuuteen. The Beatles on toiminut taustalla kaikelle tekemiselleni tietynlaisena suunnannäyttäjänä, ja sen harmoniapohja on loputon kaivo, josta saan ammennettua useimmiten tiedostamattani vaikutteita omaan musiikkiini. Abbey Road kuulostaa mielestäni täydelliseltä vielä tänäkin päivänä, ja pidän sitä maailman parhaana pop/rock-albumina.

En ole kyllästynyt siihen missään vaiheessa, vaan aina olen löytänyt siitä uusia ulottuvuuksia ja tasoja niin kuin toki muustakin Beatles-tuotannosta. Minusta tuli kuin tulikin sitten soittaja! Osaan jo itsekin Georgen ja Johnin kitaraosuudet Abbey Roadilta, mutta vaikka reseptin jo tunnen, kakku maistuu edelleen yhtä hyvälle ja monimausteiselle.

Paul McCartneyn konsertoidessa Helsingin stadionilla 2004 jäin siihen seisoskelemaan paikalleni keikan jälkeen ihmisvirran lähtiessä liikkeelle kohti ulosmenoaukkoja. Yleisömeren hälvettyä huomasin, että kaikki muut paikalle jääneet ihmiset olivat ystäviäni tai muuten vain jotain kautta tuttuja minulle. Tuli ihan kylmät väreet.

The Beatles on vaikuttanut elämääni enemmän kuin mikään muu asia maailmassa. Ilman Beatlesia minulla ei olisi nyt tätä elämää, vaimoani, lapsiani, ystäviäni, ammattiani jne.. Kaikkiin valintoihin on vaikuttanut The Beatles jollain lailla siitä syystä, että se on antanut minulle tietynlaisen elämäntavan ja maailmankatsomuksen.

The Beatles on kokonaisuus eikä sitä voi rikkoa. Kaikki yhtyeen jäsenet ovat yhtä tärkeitä kokonaisuuden ja bändin kemian kannalta. Mainittakoon, että John ja Paul ovat aikamme Bach ja Beethoven. Tämä vertaus on monelle tuttu, mutta siihen tunteiden kirjoon, mihin klassisen puolen edustajat tarvitsivat 20 minuuttia, kiteyttivät John ja Paul saman asian kahteen minuuttiin :)

Samaa ilmaa Maccan kanssa

Pieni yhden tähden motelli Tukholman laitakaupungilla kuhisee sisään kirjautuvia trekkaajia. Eräässä huoneessa ovat vanhasta kaupungista ostetut viisi kummallista hyppypapua kateissa. Kaksi löytyy hetekan alta ja yksi oven suusta, toiset kaksi katoavat jäljettömiin. Eletään syksyä 1989. Minä sekä ystäväni, Ria (tuleva vaimoni) ja Peikko, olemme menossa katsomaan Maccaa Johanneshoviin. Odotukset ovat korkealla.

Johanneshov täyttyy ääriään myöten, valot sammuvat ja konsertti alkaa. Hengitän samaa ilmaa miehen kanssa, jonka kuvat ovat peittäneet Vantaan Länsimäessä sijainneen teiniminäni huoneen seiniä ja kattoa. Hän näyttää tietyssä valossa todella nuorelta, aivan kuin Astridin Hampurissa ottamissa kuvissa, joissa toinen puoli kasvoista oli varjossa. Siis niissä samoissa, joita myöhemmin hyödynnettiin With The Beatles -albumin kansitaiteessa. Konsertin lopuksi Paul täräyttää Abbey Roadin lopun ”Golden Slumbers”, “Carry That Weight”, ja “The End”. Kauan suurentunut ympyräni sulkeutuu ensimmäisen kerran.

Myöhemmin kuulin TV2 Rock Stopin toimittajan Heli Nevakareen soittaneen Paulille illan mediatapahtumassa Cliftersiä Walkmaneilla. Sain siitä muistoksi Clifters-kuvan, jonka taakse on tussilla kirjoitettu Paul McCartney :)

Tukholman jälkeen olen nähnyt Paul McCartneyn vielä neljä kertaa lavalla. Kaksi peräkkäistä iltaa New Yorkin Madison Squere Gardenissa 2002, kerran vielä Tukholmassa 2003 sekä Helsingin stadionilla 2004, joista stadin keikka oli kaikkein mieleenpainuvin, kun pääsimme aivan lavan eteen.

Helsingin keikkaan liittyy vielä sellainenkin muisto, että ystäväni Roni Kamraksen duunikaveri oli voittanut radiosta kahden hengen lipun Maccan soundchekkiin Helsingin stadionille. Roni ei harmikseen itse kiireiltään sinne päässyt, joten tämä duunikaveri oli kysynyt Ronilta:”Eikös se Jiri sinne lähtisi kun on niin kova fanikin?” Niinhän siinä sitten kävi, että minä olin yksi niistä yhdestätoista onnellisesta soundchekkiin valitusta henkilöstä. Istuimme keskellä tyhjää katsomoa vierekkäisillä paikoilla, ja sen on täytynyt näyttää Paulista aika koomiselta. Aivan kuin jokin neuvostoliittolainen valvontaryhmä omassa aitiossaan, joka vahtii, että kaikki menee käsikirjoituksen mukaisesti sääntöjä noudattaen.

Macca saapui stagelle bändin jo ollessa iskussa. Soitto alkoi hänen käteltyään tai halattuaan kaikki soittajat. Kuulimme paljon sellaista materiaalia, jota ei itse keikalla esitetty. Jossain vaiheessa Paul äkkäsi meidän ryhmän ja kysyi naurua pidätellen mikkiin keitä olimme? Matkaa oli kuitenkin sen verran, että me vain vilkuttelimme takaisin Paulille ja Paul takaisin meille :)

Sitarkauppaa

Miljoonakaupunki New Delhin sydämessä sijaitsee eräs sitar-kielisoittimiin erikoistunut perheyritys nimeltään Rikhi Ram. Olen Pohjois-Intian kiertomatkalla 1995 Rian kanssa ja olemme etsiskelleet päivän aikana minulle hyvälaatuista sitaria huonolla menestyksellä. Sitareita on kyllä ollut tarjolla joka kadun kulmassa, mutta ei laadukkaita sellaisia vaan sitä matkamuistotasoa. Menemme jonkin johdatuksen saattelemana sisään liikkeeseen, jossa kukaan ei palvele meitä millään muotoa. Meihin ei kiinnitetä pienintäkään huomiota. Se on erikoista, sillä kaikissa muissa basaareissa ja kaupoissa myynti-intoiset kaupustelijat ovat lähes pakottaneet meidät ostamaan heiltä sitarinsa. Aika tuntuu loppuvan kesken, sillä olemme viimeistä päivää Delhissä ja haluaisin ostaa kovasti sitarin, josta olen jo pitkään haaveillut.

Katselen lasikaapissa olevia sitareita ja katseeni osuu seinällä olevaan valokuvakollaasiin, jossa on kuvia kuuluisista sitaristeista kuten Ravi Shankar. Minusta alkaa tuntua, että olen tullut nyt todella pro-tason liikkeseen. Jatkan silmäilyä valokuvien parissa, kunnes katseeni osuu tarkemmin kolmeen kuvaan. Mitä, niissähän on John, George ja Ringo! Mitä ihmettä? Kuvat näyttävät originaaleilta eivätkä miltään kopioilta.

Toivuttuani hämmästyksestä menen jututtamaan myyjää, joka kertoo hänen isänsä myyneen Beatleille täältä sitarin vuonna 1966. Isä ei kuulemma tunnistanut kyseisiä herroja, mutta ihmetteli ulkona olevaa väkijoukon paljoutta. Porukkaa oli alkanut tunkea vaivoiksi asti sisään liikkeeseen, ja kauppoja oli päätetty jatkaa Beatlesin hotellihuoneessa myöhemmin vielä samaisena iltana. Näplään tarinaa kuunnellessani yhtä liikkeen sitareista huonolla menestyksellä. Myyjä kertoo olevansa ihan George Harrisonin perhetuttuja ja kertoo Georgen käyvän usein heitä moikkaamassa Delhissä käydessään. Kysyn, millaisen sitarin George aikoinaan täältä osti, ja myyjä osoittaa juuri kädessäni olevaa soitinta:”Tuollaisen samanlaisen” ??!! Myyntipuheita ei enempää tarvita:)

My Bonnie Lies Over The Ocean

Pimeä alkuyö Helsingissä ravintola Vanhan Maestron edessä 1998. Takana 60-luku-bileet, joiden pääesiintyjä oli suoraan Hampurista saapunut englantilainen rock`n`roll-laulaja Tony Sheridan. Sheridan asuu tätä nykyä Saksassa perheensä kanssa.

Tämä mies oli teinivuosieni suuri idoli Beatlesin ohella. Hän on ainut artisti, jota Beatles on levytyksessä säestänyt. Pikkujätkinä saatiin Lurin (Clifters) kanssa jostain käsiimme Hampurin Beatles-bootleg ja Tony Sheridan -albumi, joka räjäytti meissä Hampurin Beatles-vaiheen. Ostettiin divarista vanhat nahkarotsit kuten beatleillakin, farkut ja moppi. Lookki oli aivan sama kuin vuoden 1961 Beatles.

Myös settilista oli aika lailla samankaltainen. Treenattiin kauhea määrä 50-luvun hittejä Beatles-versioina ja soitettiin niitä keikoilla, joita oli vielä siihen aikaan aika vähän. ”Red Sails In The Sunset”, ”Sheik Of Araby”, “Sweet Little Sixteen”, “Three Cool Cats”, “Memphis Tennessee”, “Sweet Georgia Brown”, “Ain`t She Sweet” kuuluivat ohjelmistoon.

Nyt tämä mies seisoo vieressäni ja kannan hänen kitaraansa. Olen opastamassa häntä Vanhalle Polille Kalevankadulle, jossa hän on kirjoilla. Sheridan pyytää minut vielä ylös huoneeseensa drinkille. Yö venähtää musiikista jutellen. Mies ihmettelee, kuinka osaan kaikki nämä vanhat biisit, ja kerron fanittaneeni Beatlesia, mutta myös häntä, aika rajusti teinivuosina. Sheridan nostaa kätensä olkapäälleni ja sanoo hiljaa korvaani, että olen yksi pojista :)

Yö huipentuu kohtaukseen, jossa Tony kertoo minulle siitä, kuinka Lennon oli enemmän musta kuin valkoinen, siis musiikillisesti, ja taustalla MTV:llä pyörii samaan aikaan John Lennonin Imagine-video ihan sattumalta. Lupaan toimittaa Sheridanille oman levyni, josta on myös puhetta. Aamulla mennessäni Polille mies onkin vaihtanut hotellia, kuulemma Torniin. Myöhemmin selviää, että Eki-sedän häiriköinnin vuoksi.

Kysyessäni Tornissa Sheridania kirjoilla ei kuitenkaan ole sen nimistä asiakasta. Mieleeni tulee kysyä, että olisiko sitten mahdollisesti Antony Ginnityä ja sellainen löytyy. (Tony Sheridan on pelkkä taiteilijanimi). Jätän respaan kirjeen, joka sisältää omaa tuotantoani ja livejuttuja.

Kuukauden kuluttua saan yllättäen postia, jossa Sheridan kehuu levyjäni vuolaasti ja haluaisi tehdä kanssani yhteistyötä. Olen aivan otettu moisesta kunniasta. Kirjeitä vaihdellaan jonkin aikaa vielä muutamaan otteeseen, mutta sitten tahti hiipuu. Ikävä kyllä ei meistä kummastakaan tunnu olevan oikein organisoimaan asiaa eteenpäin.

Pete Best

Olin yhtyeeni kanssa Parikkalan Kovan päivän illassa 1999, jossa pääesiintyjänä oli itse Pete Best. Pete halusi käydä katsomassa Venäjän rajaa, jonne hänet järkkäsikin hyvä tuttuni Parikkalan Sanomien Raine Hämäläinen. Mahduin samaan kyytiin sekä samalla tutustumaan paremmin itse Bestiin. Keikkojen jälkeen meillä oli hieman samankaltainen yöllinen tuokio kuin Tony Sheridaninkin kanssa.

Hyvin ruskettunut ja vähän ujon oloinen Pete Best kertoi hiljaisella äänellään elämästään ja ajoista, jotka eivät aina olleet ehkä niitä ruusuisimpia. Peten lempeistä silmistä välittyi kuitenkin erittäin sympaattinen kuva kaverista. Tämä oli sitä aikaa, kun Beatlesin BBC Tapes oli julkaistu ja Pete sai sitä kautta vihdoin omat miljoonansa myydyistä royalteista. Aihetta nimeltä The Beatles välteltiin tietyistä syistä koko yö, ja aina puheen lipsuessa Beatlesiin Pete muutti suuntaa.

Pete ei ollut kuulemma tavannut kertaakaan muita poikia sitten vuoden 1962.

Mies joka tapasi Ringon

Kesä 1998 Helsingissä, Hotelli Hesperia, 9. kerros. Olen täällä siksi, että Eki-setä kertoi minulle varmana tietona Ringon asuvan juuri tässä kyseisessä kerroksessa. Eki on toisella puolen rakennusta muiden nimmarinmetsästäjäkavereidensa kanssa ja sai minutkin jotenkin mukaan tähän juttuun.

Minä seison talon toisella puolen olevassa käytävässä yksin. En tiedä, miksi lähdin eri suuntaan kuin muut. Ria ja muutama ystäväni ovat myös täällä, ehkä hisseillä? Olen juuri nähnyt Ringon ensimmäistä kertaa livenä. Paikka oli Helsingin jäähalli, ja yleisöä aivan liian vähän. Ihan hävetti suomalaisten puolesta.

Ajatukset ovat vieläkin levällään ja mietin, mahdanko mahdollisesti tavata Ringon. Nyt se on ainakin mahdollisempaa kuin koskaan ennen! Normaalisti minulla ei ole minkäänlaista kiinnostusta juosta jonkun staran perässä millään muotoa, mutta tämä tilanne on täysi poikkeus. Beatlemania iskee! Onhan kyseessä maailmanhistorian hienoin pop/rock-rumpali ja yksi neljästä suuresta. Oikea Beatle! Mietin, mitä sanoisin, jos siihen olisi lyhyt mahdollisuus, enkä keksi mitään järkevää sanottavaa. Haluaisin kai kertoa kuitenkin, kuinka paljon hän on vaikuttanut elämääni, mutta sitä ei muutamalla sanalla pysty selittämään. Sitä paitsi, juuri sitä Ringo kuulee varmasti koko ajan ja kaikkialla.

Ajatukseni katkaisee ovi, joka aukeaa yllättäen käytävän toisessa päässä. Sieltä kävelee vastaani kaksi ihmistä, joista etummainen on ilmielävä Richard Starkey! Perässään henkivartija. Huhuilen jo kaukaa, että ”Hi, Ringo! It was a very good gig.” Ringo tulee lähemmäksi ja hymyilee hieman varautuneen näköisenä. Siinä hän seisoo edessäni ja mulla menee senat sakaisin. Hän on vieläkin pienikokoisempi kuin kuvittelin. Änkytän jotain, että ”I´m Finnish musician”, johon Ringo heittää välittömästi läpän, että ai ”Finnish Muslim?” ja nauraa päälle lempeästi Ringomaiseen tyyliin :)

Ojennan hänelle soololevyni jostain kumman syystä. Ehkä toivoen, että hän kuuntelisi sen joskus, mutta pelkään kuitenkin, että se päätyy lähimpään roskakoriin. Minulla on mukanani vielä hieno mustavalkoinen kuva Ringosta vuodelta 1964, jossa hän istuu sivusuunnassa korkealla rumpulavalla vieressään Ludwigit, joiden bassarin kalvoon on painettu kuuluisa The Beatles -logo. Ringo ei tunnu muistavan kuvaa, mutta kommentoi heti, että ”aah, this is a very lovely picture!” ja kirjoittaa siihen nimmarinsa.

Tällä välin paikalle on löytänyt myös muu seurueemme muassaan Eki-setä, jonka mielestäni hieman kovaääninen käytös saa Ringon vetäytymään paikalta. Hän vinkkaa meille vielä mennessään, että ”go to sleep kids” ja painuu huoneeseensa mun levy kädessään. Tälle läpälle on jälkeenpäin naurettu monesti, sillä Eki-setä oli varmaan aika lailla Ringon ikäinen ja muukin porukka +30 v tuolloin :)

Lähdemme paikalta kokemusta rikkaampana, ja taas tunnen yhden ympyrän sulkeutuneen.

Abbey Road Studio 2

Kaikkein pyhin Beatles-pyhättö on mielestäni ehdottomasti Abbey Road ja siellä studio 2, jossa kaikki tuo taivaallinen musiikki ikuistettiin aikakirjoihin. Olen yrittänyt tehdä sinne visiittiä ensimmäisen kerran jo 1990 käydessäni InterRaililla Cliftersin ollessa kuukauden tauolla. Rumpalillamme Vesa Sytelällä, joka aiemmin oli soittanut Juice Leskisen Grand Slamissa, oli kontakti erääseen Abbey Roadin äänittäjään, joka oli ollut puikoissa Juicen tehdessä siellä omaa albumiaan. Meille oli sovittu sinne jo tapaaminenkin, mutta kävi niin, että saavuimme Lontooseen etuajassa eikä tämä kyseinen kaveri ollut maisemissa.

1997 Lontooseen kohdistuvalla häämatkallamme koitin uutta yritystä, mutta jouduin tyytymään vain ylittelemään suojatietä sekä pieneen kävelyretkeen Abbey Roadin välittömässä läheisyydessä. Tällä kertaa tuli nähtyä mitä siellä kulman takana oikeasti oli. Katu jatkuu siellä tietysti aivan samannäköisenä kuin osa joka näkyy albumin kannessakin :)

Vuonna 2005 onnisti! Abbey Road järjesti nimittäin filmifestivaalit, ja ovet olivat ensimmäistä kertaa avoimet yleisölle kahteenkymmeneenviiteen vuoteen kahden viikon ajan – ja minä satun olemaan Rian ja poikamme Jirkan kanssa Lontoossa juuri samaan aikaan aivan sattumalta!

Klo 8.00 am seisomme Abbey Roadille kyhätyn lippuluukun edessä helpottuneina siitä, että lippuja on vielä varsin hyvin jäljellä. Täällä ei olekaan sellaista yleisönpaljoutta, jota aluksi pelkäsin. Se oli varmaankin edellisellä viikolla? Satoja ihmisiä on keräytynyt jonoksi asti, mutta suurin osa heistä on leffa-friikkejä, jotka ovat tulleet fiilistelemään Spielbergin Star Wars -spektaakkelia Studio 1:een. Siellä elokuvat esitetään näyttävästi suurelta skreeniltä loistavan äänentoiston siivittäminä.

Istumme hetken studion kahviossa liput kädessämme, ja minä kerron, kuinka tiski on ollut vanhoista kuvista päätellen 60-luvulla vielä hieman eri kohdassa huonetta kuin nyt. Eräästä oviaukosta pääsee ulos ja sieltä aukeaa valtavan kokoinen sisäpuutarha. Se on monesta eri alueen talosta muodostuvan kompleksin sisällä. Kuin vanhat Helsingin 50-lukulaiset sisäpihat, mutta paljon suurempi. Tästä on vain vähän kuvia, mutta muutama piirtyy kuitenkin jostain mieleeni. Täällä he siis todennäköisesti rentoutuivat äänitysten lomassa, piilossa kadulla päivystäviltä faneilta ja medialta.

Joku antaa merkin, että nyt Studio 2 avataan. Kuljemme hitaasti liikkuvassa jonossa alas kellariin ja sieltä oikealle käytävään, jonka perällä on punainen rautaovi. Ovi on auki, ja sisältä työntyy käytävään tyypillinen englantilainen ummehtunut kosteus. Tunnetta on vaikea sanoin kuvailla, mutta perhosia on niin paljon vatsassa, että ne törmäilevät yhtenään toisiinsa.

Astumme huoneeseen, ja koetan tallentaa muistiini joka sekunnin, jonka tässä tilassa vietän. Täällä on siis tehty se musiikki, joka muutti maailman ja josta aina jaksan sauhuta! Kaikki ne levyt – sekin, jota pienenä kuuntelin taukoamatta. Tuohon kaiteeseen George on nojannut kivutessaan ylös studion tarkkaamoon. Tällä Neuman U47 -mikrofonilla on laulettu lähes jokaisen kappaleen lead-osuudet. Täällä on lähes kaikki alkuperäistä, parketista ja seinän akustiikkalevyistä lähtien. Piano, jolla John soitti A Day In The Lifen, on tuossa aivan vieressäni punaisella köydellä aidattuna. Niin lähellä mutta niin kaukana, voisipa sillä ottaa edes yhden soinnun, jonka kaiku leijuisi ulos ilmastointiaukosta Lontoon kattojen ylle. Tunnen valtavan kokoisen ympyrän sulkeutuvan kantaessani syliini nukahtanutta esikoispoikaamme pitkin tilaa.

Liverpool

Kirjoissa annetaan aina se kuva, että Liverpool on todella ankea ja likainen työläiskaupunki. Kattia kanssa! Tämähän on kuin suoraan jostain Emmerdale- tai Sydämen asialla -sarjojen maisemista. Hienosti säästettyä vanhaa arkkitehtuuria, tosin osa taloista näyttää olevan osittain autioituneita, mutta silti. Ja Woolton, mitä mieletöntä englantilaisidylliä! Huumori, sitä täällä riittää! Nyt tajuaa, mistä Fab Four sai kaiken sanavalmiutensa. Sehän on varmaan paikallisessa juomavedessä!

Olen täällä Get Back -nimisen The Beatles-tribuuttiyhtyeen kanssa, johon minulla on kunnia kuulua. Eletään vuotta 2001. Meillä kaikilla on vähän niin kuin oma ”roolihahmo”, tai paremminkin Roni Kamras basistina laulaa Paulin biisit, Sami Javne Ringon ja Spädä-nimisen kaverin lopetettua Johnina, minua pyydettiin mukaan bändiin vetämään Lennonin biisit. No, mähän rakastan tätä juttua, joten tietysti suostuin mukaan.

Roni on ollut aktiivinen ja hoitanut meille tänne Liverpoolin Beatle Weekille viisi keikkaa. Tänään Cavernissa! Eilen oltiin Cavern Pubissa. Aivan mielettömän hieno fiilis! Tunnen ympyrän taas sulkeutuvan.

Ympyrä sulkeutuu myös siitä syystä, että tänä vuonna tulee kuluneeksi 40 vuotta Abbey Roadin julkaisusta, ja tänään sain myös virallisen kutsun Liverpooliin esiintymään Beatle Weekille 2009 Jiri Nikkinen Trioni kanssa. Tietenkin tulemme esittämään mahdollisimman paljon juuri Abbey Road -albumin materiaalia.

Esikoispoikani on nyt kuusivuotias, aivan kuin minä silloin -71, ja hänkin tykkää jo ”jee-jeestä” sekä laulaa Abbey Roadin kappaleita kuten ”Your Never Give Me Your Money” ja monia muita.

Ympyrä sulkeutuu ja se pyörii eteenpäin!

Helsingissä 24.2.2009

Jiri Nikkinen