Helsingin Sanomien artikkeli:
Kun äidin mieli järkkyi ja isä hävisi keikoille, Jiri Nikkinen sai turvan Beatlesin musiikista – ”Bändi on antanut mulle elämän suunnan”
1960-luvun suosikkiyhtye on ollut aina tärkeässä osassa Jiri Nikkisen uralla ja elämässä. Nyt tuli kuitenkin aika uudistua: soololevyllä soittaa jopa porilaisbändi Circlen muusikoita.
ON 1970-luvun alku. Pieni poika, Jiri nimeltään, kulkee Helsingin Porvoonkatua, viheltelee kulkiessaan The Beatlesin Abbey Road -levyn kappaleita ja sepittelee niihin omia sanoja.
Musiikki tuo turvaa, sillä kotona äiti on hyvin sairas. Hänen mielensä järkkyy. Isä taas on muusikko, jota ei juuri kotona näy.
Isä on onneksi esitellyt Jirille levyaarteensa: Procol Harum, Blood, Sweat & Tears, sen ajan ”muusikkomusiikkia”. Ja hauska Mungo Jerry, joka laulaa ”In The Summertime”.
Kaikkein eniten kolahtaa kuitenkin Beatles ja Abbey Road.
Siitä musiikista muodostuu Jirille arvaamaton piilopaikka. Se maailma on aina saatavilla, vaikka ympärillä tapahtuisi mitä pelottavaa. Sinne Jiri uppoaa – eikä ole sen jälkeen sieltä koskaan pois tullutkaan.
”BEATLES on antanut mulle elämän suunnan”, Jiri Nikkinen (s. 1965) sanoo nyt ja katsoo leipomon ikkunasta.
Sieltä näkyy Aleksis Kiven koulu, hänen vanha koulunsa. Ja sen takana vanha kotikatu.
Voisi kuvitella, että ihminen, joka on kuusivuotiaasta asti kuunnellut lakkaamatta Beatlesia, esittänyt sitä sadoilla ja taas sadoilla tribuuttikeikoilla kotimaassa ja ympäri maailman Beatles-tapahtumia, kyllästyisi jossain vaiheessa koko pitkätukkanelikkoon.
Mutta ei Jiri Nikkinen. Hän on yhä vilpittömän innoissaan yhtyeestä.
Nytkin Nikkinen on tullut juuri Jiri Nikkinen The Beatles Tribute Bandinsa kanssa Tampereen Beatles Happeningista, jossa koettiin taas uusi yleisöennätys, 6 000 katsojaa.
Viime syksynä bändi soitti konserttisaleissa 50 vuotta täyttäneen Revolver-levyn alusta loppuun. Tänä vuonna samaa suunnitellaan Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band -levyn kanssa.
”Täytyy vaan kasvattaa viikset”, Nikkinen miettii.
Jotain innosta kertoo sekin, että Nikkinen osti aikoinaan Intiasta sitarin ja hankki sen opetteluun intialaisen yksityisopettajan. Vuosien varrella hän on hankkiutunut myös kunnon fanin lailla hotelliin odottelemaan Ringo Starria sekä stadionille seuraamaan Paul McCartneyn soundcheckiä.
Nikkistä on syystäkin pidetty Suomen virallisena ”beatlena”.
Hän myöntää, että joskus leima oli rasite, mutta ei enää.
”Mulla on duunia. Ja mä rakastan sitä bändiä. Ikinä en kyllästy sitä musiikkia esittämään”, hän sanoo.
Tänä keväänä Nikkisen uralla tapahtuu kuitenkin käänne. Perjantaina julkaistaan Nikkisen kolmas soololevy Viides ilmansuunta, jolta Beatles-vaikutteita on nimenomaan karsittu pois.
NIIN ei kyllä pitänyt käydä.
Nikkinen oli tehnyt Beatles-keikkailun lomassa ahkerasti omia, uusia lauluja. Niitä oli syntynyt pöytälaatikkoon ainakin 60, mutta Nikkinen ei oikein tiennyt, mitä niille olisi pitänyt tehdä.
Apuun tuli Suomen Musiikin Kari Hynninen. Tämä piti lauluista, mutta ei sovituksista. Ne olivat aivan liikaa sitä samaa vanhaa Nikkistä: Beatlesia ja 1960-lukua. Stemmoja, mellotronia ja muuta tyypillistä.
Hynninen vaati, että musiikkia pitää tuoreuttaa. Hänellä oli Nikkiselle raju ehdotus: mitäpä jos hän valitsisikin kappaleet, soittajat ja ylipäätään koko lähestymiskulman.
Nikkinen nieleskeli asiaa pari viikkoa. Mitä tästä sanoisi oma bändi, joka oli jo tehnyt Nikkisen sooloprojektia pyyteettömästi ja pitkään.
Toisaalta mikään ei ollut johtanut mihinkään. Nikkinen päätti, että Hynninen ottakoon ohjat. Tämä oli kauan odotettu mahdollisuus, ja se piti käyttää.
Bändin kanssa asiasta kehkeytyi kriisi. ”Mutta siitä selvittiin”, Nikkinen kertoo.
SOOLOLEVYN tekoprosessi oli poikkeuksellinen.
Hynninen valitsi ensin demojen joukosta sopivia kappaleita ja niiden soittajiksi joukon Suomen kovimpia muusikoita: Timo Kämäräisen, Lauri Porran, Jussi Jaakonahon ja Janne Haaviston. Nämä tekivät Nikkisen lauluista omanlaisiaan.
Nikkinen ei itse mennyt äänityksiin, vaan kuunteli vasta nauhoitetut tuotokset. Ja häkeltyi. ”Kappaleet olivat muuttuneet aika lailla!”
Jonkin aikaa makusteltuaan muusikko alkoi kuitenkin pitää niistä. Hän tajusi, että juuri tällaista musiikki oli kaivannutkin.
Loput laulut syntyivät levyä tehdessä. Niitä soittamaan pyydettiin hyvin erilaisia kokoonpanoja, mikä myös kuuluu.
Heitä pois huolesi -kappaleessa on mukana gospel-kuoro, Numeroita-laulussa soittavat juurevaa ja räkäistä boogieta livenä Nikkisen nuoruuden tutut Mitja Tuurala, Tokela ja Sande Vettenranta. Jopa porilaisen vaihtoehtobändi Circlen muusikot toteuttivat yhden kappaleen.
Nikkinen hoiti laulamisen, ja parissa kappaleessa hän myös soitti.
Hän on lopputulokseen erittäin tyytyväinen. Levy on rankemman kuuloinen kuin millaisen hän olisi itse tehnyt.
”Ja mä ymmärrän sen. Kun biisit ovat melodisia ja ääni nätti, ei lauluja kannata enempää siirapisoida.”
Silti lopputuloksessa kaikuu myös 60-lukua. ”Ei se musta pois lähde”, Nikkinen nauraa.
Eikä ole tarpeenkaan. Niin olennainen osa se on Nikkistä ja koko hänen elämäntapaansa.
KUN Jiri Nikkinen oli lapsi, Beatles oli hänen korkeakoulunsa musiikkiin.
Beatlesin levyjä kuuntelemalla hän oppi tyylitajuista soittamista, laulunkirjoitusta, asennettakin. Beatlesin ansiosta hän sanoo tietävänsä myös, kuinka sointuja kuuluu kuljettaa. ”Siinä ne olivat erityisen hyviä.”
Nikkinen soitti nuorena Tikkurilan musiikkiopistossa ensin klassista kitaraa ja sitten vielä poikkihuilua. Etydien soitto maistui tervalta, mutta minkäs teet. Rock-kouluja ei silloin vielä ollut.
”Mutta ei niitä asioita voi koulussa oppiakaan”, Nikkinen muistuttaa. ”Se tulee angstista. Ja lähiöistä. Jos menee faijan kanssa Espoossa greenille golfaamaan ja sen jälkeen katsomaan Chuck Berry -juttuja, niin ei se soitto välttämättä lähde”, hän nauraa.
Nikkinen sai asenteensa Vantaan Länsimäestä. Siellä ei ollut mitään muuta tekemistä kuin rockin veivaaminen.
Koulunkäynti oli tuskaa, sillä sen jälkeen kun Jiri oli täyttänyt yhdeksän vuotta, perhe oli muuttanut lyhyen ajan sisään kolme kertaa. Kaveripiiri vaihtui koko ajan, ja koulussa poika tippui kärryiltä.
Onneksi kavereiden kanssa perustettu Clifters-bändi alkoi menestyä.
”En tiedä, mitä olisin tehnyt muuten.”
BEATLES toimi suunnannäyttäjäni myös Cliftersille. Musiikki sai vaikutteet 60-luvusta, keikoilla seistiin siistit puvut päällä, tukkamuotikin oli siltä ajalta.
Yhtye pärjäsi vuonna 1983 rockin SM-kisoissa, ja muutaman vuoden kuluttua se sai jo kulttisuosiota opiskelijakaupungeissa ja ”Rumban jengissä”.
Omilla kappaleilla ei kuitenkaan voitettu koko kansan sydäntä. Siksi levy-yhtiö ehdotti coverlevyä.
Vuonna 1989 syntyi Sexi on in, jolta löytyy Jaana Rinteen osuvasti sanoittamia 60-luku-covereita. Esimerkiksi Beatlesin Here Comes the Sun sai nimen Elekieltä.
Levy myi hyvin. Julkisuudesta piittaamattoman, vähän ujon Nikkisen mielestä ”liian hyvin”.
Siinä menossa omien laulujen julkaisu jäi kaiken muun jalkoihin. Ja juuri se olisi ollut Nikkiselle kaikkein tärkeintä. ”Aloin kärsiä asiasta.”
Omat laulut eivät oikein kelvanneet myöhemminkään. Nikkinen sanoo olleensa usein väärässä paikassa väärään aikaan. Esimerkiksi Cliftersin hajottua 1992 hän perusti omaa musiikkia esittäneen Revolver-yhtyeen, mutta suurempaa menestystä ei tullut.
”Silloin olisi pitänyt tehdä koneilla, se oli muotia.”
Toisaalta nyt kun kuuntelee silloisia tekstejä, joutuu vähän punastelemaan, Nikkinen sanoo. Silloin hän vasta opetteli. Nyt hän jo osaa, sillä harjoiteltu on.
JIRI NIKKISELLÄ on pitkä tai ainakin intensiivinen historia iskelmäsanoitusten tekijänä.
Revolver-levyjen jälkeen Nikkiseltä alettiin yhtäkkiä tilata iskelmätekstejä. Hän sanoo tehneensä viiden vuoden aikana tekstejä kaikille, jotka niitä halusivat – ja kaikkihan halusivat. Hän sanoo tehneensä tekstejä lähes kaikille Suomen iskelmätähdille.
Esimerkiksi Marita Taavitsaisen suurin hitti André on Nikkisen sanoittama. Nikkisen teksti oli myös Salatut elämät -sarjan muinainen tunnus, jonka Anna Hanski lauloi.
Nikkinen sanoo suoraan, että työ oli täysin liukuhihnatyötä, mutta hän ei antanut asian häiritä.
”Mä olin vetänyt semmoisen kortsun päähän, etten kelannut mitään. Päätin, että tämä on mun duunini, mä teen tätä.”
Sanat syntyivät öisin. Illalla joku tuottaja oli saattanut pistää postilaatikkoon cd-levyn, jolla oli kolme, neljä biisiä. ”Mukana oli viesti, että näillä olisi nyt vähän niin kuin kiire.”
Aamuseitsemältä työ oli tehty. Nikkinen meni nukkumaan.
Iskelmäsanoitukset toivat elinkeinon, mutta samalla ne söivät myös muusikon omaa keikkailua ja omaa tuotantoa. Suurinta intohimoa.
”Hiljalleen sain kasaan rokkitrion, jolla lähdimme keikoille. Siitä jalostui sitten Beatles-tribuuttibändi.”
AIEMMIN Jiri Nikkinen on tehnyt kaksi soololevyä, edellisen jo 17 vuotta sitten. Hän sanoo, että ne ovat aivan eri puusta kuin nyt julkaistava.
”Mä olen kumminkin eri tyyppi kuin silloin 17 vuotta sitten”, hän sanoo.
Ennen kaikkea hän on muuttunut lauluntekijänä. Aiemmin hän sepitti aiheet täysin. Esimerkiksi soolohitti Läpinäkyvää vuodelta 1998 oli tekaistu tarina miehestä, jolla on työpaikkaromanssi.
”Eihän mussa ole itsessäni yhtään sellaista. En ole ikinä ollut missään toimistossa töissä.”
Nyt laulut ovat paljon henkilökohtaisempia, päiväkirjamaisia. Ne kertovat omasta viisikymppisen miehen elämästä: parisuhteen ongelmista, nopeasti kuluvasta ajasta. Sanoissa kuuluu eletty elämä, joka on ollut välillä aika rankkakin.
Ihmisenä Nikkinen väittää olevansa aika lailla sama kuin ennenkin. Mutta itse elämässä on kyllä tapahtunut muutoksia 17 vuodessa.
Nykyään Nikkisellä on kolme 9–14-vuotiasta poikaa, joiden kuljettaminen kouluun ja harrastuksiin on jokapäiväinen ilo.
Neljä vuotta sitten tuli eteen rankka ero puolisosta ja lasten äidistä. Nyt Nikkinen asuu omassa kodissaan, uudessa parisuhteessa.
Sinne eivät mahdu kaikki ne vintage-aarteet, joita hän kerää. Kaikkein suurin intohimo ovat vanhat sarjakuvat.
”1950-luvun Akut ovat kova juttu.”
JIRI NIKKINEN ei vielä tiedä, miten uusia soolokappaleita soitettaisiin keikoilla. Mutta joka tapauksessa tyylinmukainen Beatles-soitto jatkuu tribuuttibändin kanssa. Sille riittää kysyntää, ja se kiinnostaa itseäkin.
Elokuussa bändi on lähdössä taas Beatles-tapahtumaan Liverpooliin.
Hauskin muisto Liverpoolin Beatle Weekiltä on eräältä kadulta, jonka klubeissa bändeillä on tapana soittaa Beatlesia. Kellariklubeissa on aina tukalan kuuma, sillä niissä ei ole ilmanvaihtoa. Bändit kömpivät soittotauolla kadulle haukkaamaan happea.
Niin teki myös Nikkinen hikeä valuvassa kuumassa huivissaan. Näky kadulla oli melkoinen.
”Siellä oli varmaan 50 beatlea vilvoittelemassa. Ne olivat eri aikakausilta: jotkut olivat Sgt. Peppersin ajalta, jotkut alkuajoilta. Harmi, ettei ollut kameraa.”
Musiikki tuo turvaa, sillä kotona äiti on hyvin sairas. Hänen mielensä järkkyy. Isä taas on muusikko, jota ei juuri kotona näy.
Isä on onneksi esitellyt Jirille levyaarteensa: Procol Harum, Blood, Sweat & Tears, sen ajan ”muusikkomusiikkia”. Ja hauska Mungo Jerry, joka laulaa ”In The Summertime”.
Kaikkein eniten kolahtaa kuitenkin Beatles ja Abbey Road.
Siitä musiikista muodostuu Jirille arvaamaton piilopaikka. Se maailma on aina saatavilla, vaikka ympärillä tapahtuisi mitä pelottavaa. Sinne Jiri uppoaa – eikä ole sen jälkeen sieltä koskaan pois tullutkaan.
”BEATLES on antanut mulle elämän suunnan”, Jiri Nikkinen (s. 1965) sanoo nyt ja katsoo leipomon ikkunasta.
Sieltä näkyy Aleksis Kiven koulu, hänen vanha koulunsa. Ja sen takana vanha kotikatu.
Voisi kuvitella, että ihminen, joka on kuusivuotiaasta asti kuunnellut lakkaamatta Beatlesia, esittänyt sitä sadoilla ja taas sadoilla tribuuttikeikoilla kotimaassa ja ympäri maailman Beatles-tapahtumia, kyllästyisi jossain vaiheessa koko pitkätukkanelikkoon.
Mutta ei Jiri Nikkinen. Hän on yhä vilpittömän innoissaan yhtyeestä.
Nytkin Nikkinen on tullut juuri Jiri Nikkinen The Beatles Tribute Bandinsa kanssa Tampereen Beatles Happeningista, jossa koettiin taas uusi yleisöennätys, 6 000 katsojaa.
Viime syksynä bändi soitti konserttisaleissa 50 vuotta täyttäneen Revolver-levyn alusta loppuun. Tänä vuonna samaa suunnitellaan Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band -levyn kanssa.
”Täytyy vaan kasvattaa viikset”, Nikkinen miettii.
Jotain innosta kertoo sekin, että Nikkinen osti aikoinaan Intiasta sitarin ja hankki sen opetteluun intialaisen yksityisopettajan. Vuosien varrella hän on hankkiutunut myös kunnon fanin lailla hotelliin odottelemaan Ringo Starria sekä stadionille seuraamaan Paul McCartneyn soundcheckiä.
Nikkistä on syystäkin pidetty Suomen virallisena ”beatlena”.
Hän myöntää, että joskus leima oli rasite, mutta ei enää.
”Mulla on duunia. Ja mä rakastan sitä bändiä. Ikinä en kyllästy sitä musiikkia esittämään”, hän sanoo.
Tänä keväänä Nikkisen uralla tapahtuu kuitenkin käänne. Perjantaina julkaistaan Nikkisen kolmas soololevy Viides ilmansuunta, jolta Beatles-vaikutteita on nimenomaan karsittu pois.
NIIN ei kyllä pitänyt käydä.
Nikkinen oli tehnyt Beatles-keikkailun lomassa ahkerasti omia, uusia lauluja. Niitä oli syntynyt pöytälaatikkoon ainakin 60, mutta Nikkinen ei oikein tiennyt, mitä niille olisi pitänyt tehdä.
Apuun tuli Suomen Musiikin Kari Hynninen. Tämä piti lauluista, mutta ei sovituksista. Ne olivat aivan liikaa sitä samaa vanhaa Nikkistä: Beatlesia ja 1960-lukua. Stemmoja, mellotronia ja muuta tyypillistä.
Hynninen vaati, että musiikkia pitää tuoreuttaa. Hänellä oli Nikkiselle raju ehdotus: mitäpä jos hän valitsisikin kappaleet, soittajat ja ylipäätään koko lähestymiskulman.
Nikkinen nieleskeli asiaa pari viikkoa. Mitä tästä sanoisi oma bändi, joka oli jo tehnyt Nikkisen sooloprojektia pyyteettömästi ja pitkään.
Toisaalta mikään ei ollut johtanut mihinkään. Nikkinen päätti, että Hynninen ottakoon ohjat. Tämä oli kauan odotettu mahdollisuus, ja se piti käyttää.
Bändin kanssa asiasta kehkeytyi kriisi. ”Mutta siitä selvittiin”, Nikkinen kertoo.
SOOLOLEVYN tekoprosessi oli poikkeuksellinen.
Hynninen valitsi ensin demojen joukosta sopivia kappaleita ja niiden soittajiksi joukon Suomen kovimpia muusikoita: Timo Kämäräisen, Lauri Porran, Jussi Jaakonahon ja Janne Haaviston. Nämä tekivät Nikkisen lauluista omanlaisiaan.
Nikkinen ei itse mennyt äänityksiin, vaan kuunteli vasta nauhoitetut tuotokset. Ja häkeltyi. ”Kappaleet olivat muuttuneet aika lailla!”
Jonkin aikaa makusteltuaan muusikko alkoi kuitenkin pitää niistä. Hän tajusi, että juuri tällaista musiikki oli kaivannutkin.
Loput laulut syntyivät levyä tehdessä. Niitä soittamaan pyydettiin hyvin erilaisia kokoonpanoja, mikä myös kuuluu.
Heitä pois huolesi -kappaleessa on mukana gospel-kuoro, Numeroita-laulussa soittavat juurevaa ja räkäistä boogieta livenä Nikkisen nuoruuden tutut Mitja Tuurala, Tokela ja Sande Vettenranta. Jopa porilaisen vaihtoehtobändi Circlen muusikot toteuttivat yhden kappaleen.
Nikkinen hoiti laulamisen, ja parissa kappaleessa hän myös soitti.
Hän on lopputulokseen erittäin tyytyväinen. Levy on rankemman kuuloinen kuin millaisen hän olisi itse tehnyt.
”Ja mä ymmärrän sen. Kun biisit ovat melodisia ja ääni nätti, ei lauluja kannata enempää siirapisoida.”
Silti lopputuloksessa kaikuu myös 60-lukua. ”Ei se musta pois lähde”, Nikkinen nauraa.
Eikä ole tarpeenkaan. Niin olennainen osa se on Nikkistä ja koko hänen elämäntapaansa.
KUN Jiri Nikkinen oli lapsi, Beatles oli hänen korkeakoulunsa musiikkiin.
Beatlesin levyjä kuuntelemalla hän oppi tyylitajuista soittamista, laulunkirjoitusta, asennettakin. Beatlesin ansiosta hän sanoo tietävänsä myös, kuinka sointuja kuuluu kuljettaa. ”Siinä ne olivat erityisen hyviä.”
Nikkinen soitti nuorena Tikkurilan musiikkiopistossa ensin klassista kitaraa ja sitten vielä poikkihuilua. Etydien soitto maistui tervalta, mutta minkäs teet. Rock-kouluja ei silloin vielä ollut.
”Mutta ei niitä asioita voi koulussa oppiakaan”, Nikkinen muistuttaa. ”Se tulee angstista. Ja lähiöistä. Jos menee faijan kanssa Espoossa greenille golfaamaan ja sen jälkeen katsomaan Chuck Berry -juttuja, niin ei se soitto välttämättä lähde”, hän nauraa.
Nikkinen sai asenteensa Vantaan Länsimäestä. Siellä ei ollut mitään muuta tekemistä kuin rockin veivaaminen.
Koulunkäynti oli tuskaa, sillä sen jälkeen kun Jiri oli täyttänyt yhdeksän vuotta, perhe oli muuttanut lyhyen ajan sisään kolme kertaa. Kaveripiiri vaihtui koko ajan, ja koulussa poika tippui kärryiltä.
Onneksi kavereiden kanssa perustettu Clifters-bändi alkoi menestyä.
”En tiedä, mitä olisin tehnyt muuten.”
BEATLES toimi suunnannäyttäjäni myös Cliftersille. Musiikki sai vaikutteet 60-luvusta, keikoilla seistiin siistit puvut päällä, tukkamuotikin oli siltä ajalta.
Yhtye pärjäsi vuonna 1983 rockin SM-kisoissa, ja muutaman vuoden kuluttua se sai jo kulttisuosiota opiskelijakaupungeissa ja ”Rumban jengissä”.
Omilla kappaleilla ei kuitenkaan voitettu koko kansan sydäntä. Siksi levy-yhtiö ehdotti coverlevyä.
Vuonna 1989 syntyi Sexi on in, jolta löytyy Jaana Rinteen osuvasti sanoittamia 60-luku-covereita. Esimerkiksi Beatlesin Here Comes the Sun sai nimen Elekieltä.
Levy myi hyvin. Julkisuudesta piittaamattoman, vähän ujon Nikkisen mielestä ”liian hyvin”.
Siinä menossa omien laulujen julkaisu jäi kaiken muun jalkoihin. Ja juuri se olisi ollut Nikkiselle kaikkein tärkeintä. ”Aloin kärsiä asiasta.”
Omat laulut eivät oikein kelvanneet myöhemminkään. Nikkinen sanoo olleensa usein väärässä paikassa väärään aikaan. Esimerkiksi Cliftersin hajottua 1992 hän perusti omaa musiikkia esittäneen Revolver-yhtyeen, mutta suurempaa menestystä ei tullut.
”Silloin olisi pitänyt tehdä koneilla, se oli muotia.”
Toisaalta nyt kun kuuntelee silloisia tekstejä, joutuu vähän punastelemaan, Nikkinen sanoo. Silloin hän vasta opetteli. Nyt hän jo osaa, sillä harjoiteltu on.
JIRI NIKKISELLÄ on pitkä tai ainakin intensiivinen historia iskelmäsanoitusten tekijänä.
Revolver-levyjen jälkeen Nikkiseltä alettiin yhtäkkiä tilata iskelmätekstejä. Hän sanoo tehneensä viiden vuoden aikana tekstejä kaikille, jotka niitä halusivat – ja kaikkihan halusivat. Hän sanoo tehneensä tekstejä lähes kaikille Suomen iskelmätähdille.
Esimerkiksi Marita Taavitsaisen suurin hitti André on Nikkisen sanoittama. Nikkisen teksti oli myös Salatut elämät -sarjan muinainen tunnus, jonka Anna Hanski lauloi.
Nikkinen sanoo suoraan, että työ oli täysin liukuhihnatyötä, mutta hän ei antanut asian häiritä.
”Mä olin vetänyt semmoisen kortsun päähän, etten kelannut mitään. Päätin, että tämä on mun duunini, mä teen tätä.”
Sanat syntyivät öisin. Illalla joku tuottaja oli saattanut pistää postilaatikkoon cd-levyn, jolla oli kolme, neljä biisiä. ”Mukana oli viesti, että näillä olisi nyt vähän niin kuin kiire.”
Aamuseitsemältä työ oli tehty. Nikkinen meni nukkumaan.
Iskelmäsanoitukset toivat elinkeinon, mutta samalla ne söivät myös muusikon omaa keikkailua ja omaa tuotantoa. Suurinta intohimoa.
”Hiljalleen sain kasaan rokkitrion, jolla lähdimme keikoille. Siitä jalostui sitten Beatles-tribuuttibändi.”
AIEMMIN Jiri Nikkinen on tehnyt kaksi soololevyä, edellisen jo 17 vuotta sitten. Hän sanoo, että ne ovat aivan eri puusta kuin nyt julkaistava.
”Mä olen kumminkin eri tyyppi kuin silloin 17 vuotta sitten”, hän sanoo.
Ennen kaikkea hän on muuttunut lauluntekijänä. Aiemmin hän sepitti aiheet täysin. Esimerkiksi soolohitti Läpinäkyvää vuodelta 1998 oli tekaistu tarina miehestä, jolla on työpaikkaromanssi.
”Eihän mussa ole itsessäni yhtään sellaista. En ole ikinä ollut missään toimistossa töissä.”
Nyt laulut ovat paljon henkilökohtaisempia, päiväkirjamaisia. Ne kertovat omasta viisikymppisen miehen elämästä: parisuhteen ongelmista, nopeasti kuluvasta ajasta. Sanoissa kuuluu eletty elämä, joka on ollut välillä aika rankkakin.
Ihmisenä Nikkinen väittää olevansa aika lailla sama kuin ennenkin. Mutta itse elämässä on kyllä tapahtunut muutoksia 17 vuodessa.
Nykyään Nikkisellä on kolme 9–14-vuotiasta poikaa, joiden kuljettaminen kouluun ja harrastuksiin on jokapäiväinen ilo.
Neljä vuotta sitten tuli eteen rankka ero puolisosta ja lasten äidistä. Nyt Nikkinen asuu omassa kodissaan, uudessa parisuhteessa.
Sinne eivät mahdu kaikki ne vintage-aarteet, joita hän kerää. Kaikkein suurin intohimo ovat vanhat sarjakuvat.
”1950-luvun Akut ovat kova juttu.”
JIRI NIKKINEN ei vielä tiedä, miten uusia soolokappaleita soitettaisiin keikoilla. Mutta joka tapauksessa tyylinmukainen Beatles-soitto jatkuu tribuuttibändin kanssa. Sille riittää kysyntää, ja se kiinnostaa itseäkin.
Elokuussa bändi on lähdössä taas Beatles-tapahtumaan Liverpooliin.
Hauskin muisto Liverpoolin Beatle Weekiltä on eräältä kadulta, jonka klubeissa bändeillä on tapana soittaa Beatlesia. Kellariklubeissa on aina tukalan kuuma, sillä niissä ei ole ilmanvaihtoa. Bändit kömpivät soittotauolla kadulle haukkaamaan happea.
Niin teki myös Nikkinen hikeä valuvassa kuumassa huivissaan. Näky kadulla oli melkoinen.
”Siellä oli varmaan 50 beatlea vilvoittelemassa. Ne olivat eri aikakausilta: jotkut olivat Sgt. Peppersin ajalta, jotkut alkuajoilta. Harmi, ettei ollut kameraa.”
Kitarakieltä olit lähdössä vaihtamaan. Ari tuli ovelle kysymään ” lähdetkö heittämään lumipalloja”. T Ari Rasanen v 1977
VastaaPoista