Big
Bang!
Eletään
vuoden 1971 kesää Helsingin Alppilassa Porvoonkadun päässä
kolmosen ratikan päätepysäkin varjossa. Eräästä
kerrostalohuoneistosta tulvii rappukäytävään aina vain
voimistuvampaa progressiivista englanninkielistä kitaramusiikkia
pienen poikaäänen laulun myötäilemänä.
Yhtye
on The Beatles, albumi Abbey Road ja pieni poika olen minä, Jiri. Se
on ensikosketuksiani Beatles-musiikkiin. Levy on oikeasti isäni
omistama, mutta täysin jo minun omimani. Siinä on jotain
ihmeellistä, olen aivan täpinöissäni, musiikki porautuu
kovalevylleni sitä voimakkaammin mitä enemmän levyä kuuntelen.
Katseeni
on samalla pysähtynyt albumin kanteen, se on maaginen! Mietin, mitä
mahtaa olla siellä minne kuvan tie loppuu. Alan tunnistaa jo ääniä,
tuon on oltava Paul, tuon lujan kohdan laulaa taas ihan varmasti
John. Huomaan, että albumin kantta heilutellessani saan omaan
ääneeni jännän kaiun. Vessassa se kuulostaa vielä isommalta!
Haluan itsekin alkaa soittajaksi, ihan niin kuin Beatlesit! Laulan
mukana, ”englantia”, jota tosin Remu Aaltonen ymmärtäisi
varmaan paremmin kuin aito engelsmanni. Koulutiellä lauleskellessani
Abbey Roadia en voi vielä tietää, että tämä musiikki tulee
määräämään elämäni suunnan.
38
vuotta myöhemmin Helsingin Pitäjänmäessä 24.2.2009
kirjoittaessani tätä artikkelia tiedän, että albumista on
muodostunut minulle voimavara ja portti kadotettuun lapsuuteen. The
Beatles on toiminut taustalla kaikelle tekemiselleni tietynlaisena
suunnannäyttäjänä, ja sen harmoniapohja on loputon kaivo, josta
saan ammennettua useimmiten tiedostamattani vaikutteita omaan
musiikkiini. Abbey Road kuulostaa mielestäni täydelliseltä vielä
tänäkin päivänä, ja pidän sitä maailman parhaana
pop/rock-albumina.
En
ole kyllästynyt siihen missään vaiheessa, vaan aina olen löytänyt
siitä uusia ulottuvuuksia ja tasoja niin kuin toki muustakin
Beatles-tuotannosta. Minusta tuli kuin tulikin sitten soittaja! Osaan
jo itsekin Georgen ja Johnin kitaraosuudet Abbey Roadilta, mutta
vaikka reseptin jo tunnen, kakku maistuu edelleen yhtä hyvälle ja
monimausteiselle.
Paul
McCartneyn konsertoidessa Helsingin stadionilla 2004 jäin siihen
seisoskelemaan paikalleni keikan jälkeen ihmisvirran lähtiessä
liikkeelle kohti ulosmenoaukkoja. Yleisömeren hälvettyä huomasin,
että kaikki muut paikalle jääneet ihmiset olivat ystäviäni tai
muuten vain jotain kautta tuttuja minulle. Tuli ihan kylmät väreet.
The
Beatles on vaikuttanut elämääni enemmän kuin mikään muu asia
maailmassa. Ilman Beatlesia minulla ei olisi nyt tätä elämää,
vaimoani, lapsiani, ystäviäni, ammattiani jne.. Kaikkiin
valintoihin on vaikuttanut The Beatles jollain lailla siitä syystä,
että se on antanut minulle tietynlaisen elämäntavan ja
maailmankatsomuksen.
The
Beatles on kokonaisuus eikä sitä voi rikkoa. Kaikki yhtyeen jäsenet
ovat yhtä tärkeitä kokonaisuuden ja bändin kemian kannalta.
Mainittakoon, että John ja Paul ovat aikamme Bach ja Beethoven. Tämä
vertaus on monelle tuttu, mutta siihen tunteiden kirjoon, mihin
klassisen puolen edustajat tarvitsivat 20 minuuttia, kiteyttivät
John ja Paul saman asian kahteen minuuttiin :)
Samaa
ilmaa Maccan kanssa
Pieni
yhden tähden motelli Tukholman laitakaupungilla kuhisee sisään
kirjautuvia trekkaajia. Eräässä huoneessa ovat vanhasta
kaupungista ostetut viisi kummallista hyppypapua kateissa. Kaksi
löytyy hetekan alta ja yksi oven suusta, toiset kaksi katoavat
jäljettömiin. Eletään syksyä 1989. Minä sekä ystäväni, Ria
(tuleva vaimoni) ja Peikko, olemme menossa katsomaan Maccaa
Johanneshoviin. Odotukset ovat korkealla.
Johanneshov
täyttyy ääriään myöten, valot sammuvat ja konsertti alkaa.
Hengitän samaa ilmaa miehen kanssa, jonka kuvat ovat peittäneet
Vantaan Länsimäessä sijainneen teiniminäni huoneen seiniä ja
kattoa. Hän näyttää tietyssä valossa todella nuorelta, aivan
kuin Astridin Hampurissa ottamissa kuvissa, joissa toinen puoli
kasvoista oli varjossa. Siis niissä samoissa, joita myöhemmin
hyödynnettiin With The Beatles -albumin kansitaiteessa. Konsertin
lopuksi Paul täräyttää Abbey Roadin lopun ”Golden Slumbers”,
“Carry That Weight”, ja “The End”. Kauan suurentunut ympyräni
sulkeutuu ensimmäisen kerran.
Myöhemmin
kuulin TV2 Rock Stopin toimittajan Heli Nevakareen soittaneen
Paulille illan mediatapahtumassa Cliftersiä Walkmaneilla. Sain siitä
muistoksi Clifters-kuvan, jonka taakse on tussilla kirjoitettu Paul
McCartney :)
Tukholman
jälkeen olen nähnyt Paul McCartneyn vielä neljä kertaa lavalla.
Kaksi peräkkäistä iltaa New Yorkin Madison Squere Gardenissa 2002,
kerran vielä Tukholmassa 2003 sekä Helsingin stadionilla 2004,
joista stadin keikka oli kaikkein mieleenpainuvin, kun pääsimme
aivan lavan eteen.
Helsingin
keikkaan liittyy vielä sellainenkin muisto, että ystäväni Roni
Kamraksen duunikaveri oli voittanut radiosta kahden hengen lipun
Maccan soundchekkiin Helsingin stadionille. Roni ei harmikseen itse
kiireiltään sinne päässyt, joten tämä duunikaveri oli kysynyt
Ronilta:”Eikös se Jiri sinne lähtisi kun on niin kova fanikin?”
Niinhän siinä sitten kävi, että minä olin yksi niistä
yhdestätoista onnellisesta soundchekkiin valitusta henkilöstä.
Istuimme keskellä tyhjää katsomoa vierekkäisillä paikoilla, ja
sen on täytynyt näyttää Paulista aika koomiselta. Aivan kuin
jokin neuvostoliittolainen valvontaryhmä omassa aitiossaan, joka
vahtii, että kaikki menee käsikirjoituksen mukaisesti sääntöjä
noudattaen.
Macca
saapui stagelle bändin jo ollessa iskussa. Soitto alkoi hänen
käteltyään tai halattuaan kaikki soittajat. Kuulimme paljon
sellaista materiaalia, jota ei itse keikalla esitetty. Jossain
vaiheessa Paul äkkäsi meidän ryhmän ja kysyi naurua pidätellen
mikkiin keitä olimme? Matkaa oli kuitenkin sen verran, että me vain
vilkuttelimme takaisin Paulille ja Paul takaisin meille :)
Sitarkauppaa
Miljoonakaupunki
New Delhin sydämessä sijaitsee eräs sitar-kielisoittimiin
erikoistunut perheyritys nimeltään Rikhi Ram. Olen Pohjois-Intian
kiertomatkalla 1995 Rian kanssa ja olemme etsiskelleet päivän
aikana minulle hyvälaatuista sitaria huonolla menestyksellä.
Sitareita on kyllä ollut tarjolla joka kadun kulmassa, mutta ei
laadukkaita sellaisia vaan sitä matkamuistotasoa. Menemme jonkin
johdatuksen saattelemana sisään liikkeeseen, jossa kukaan ei
palvele meitä millään muotoa. Meihin ei kiinnitetä pienintäkään
huomiota. Se on erikoista, sillä kaikissa muissa basaareissa ja
kaupoissa myynti-intoiset kaupustelijat ovat lähes pakottaneet
meidät ostamaan heiltä sitarinsa. Aika tuntuu loppuvan kesken,
sillä olemme viimeistä päivää Delhissä ja haluaisin ostaa
kovasti sitarin, josta olen jo pitkään haaveillut.
Katselen
lasikaapissa olevia sitareita ja katseeni osuu seinällä olevaan
valokuvakollaasiin, jossa on kuvia kuuluisista sitaristeista kuten
Ravi Shankar. Minusta alkaa tuntua, että olen tullut nyt todella
pro-tason liikkeseen. Jatkan silmäilyä valokuvien parissa, kunnes
katseeni osuu tarkemmin kolmeen kuvaan. Mitä, niissähän on John,
George ja Ringo! Mitä ihmettä? Kuvat näyttävät originaaleilta
eivätkä miltään kopioilta.
Toivuttuani
hämmästyksestä menen jututtamaan myyjää, joka kertoo hänen
isänsä myyneen Beatleille täältä sitarin vuonna 1966. Isä ei
kuulemma tunnistanut kyseisiä herroja, mutta ihmetteli ulkona olevaa
väkijoukon paljoutta. Porukkaa oli alkanut tunkea vaivoiksi asti
sisään liikkeeseen, ja kauppoja oli päätetty jatkaa Beatlesin
hotellihuoneessa myöhemmin vielä samaisena iltana. Näplään
tarinaa kuunnellessani yhtä liikkeen sitareista huonolla
menestyksellä. Myyjä kertoo olevansa ihan George Harrisonin
perhetuttuja ja kertoo Georgen käyvän usein heitä moikkaamassa
Delhissä käydessään. Kysyn, millaisen sitarin George aikoinaan
täältä osti, ja myyjä osoittaa juuri kädessäni olevaa
soitinta:”Tuollaisen samanlaisen” ??!! Myyntipuheita ei enempää
tarvita:)
My
Bonnie Lies Over The Ocean
Pimeä
alkuyö Helsingissä ravintola Vanhan Maestron edessä 1998. Takana
60-luku-bileet, joiden pääesiintyjä oli suoraan Hampurista
saapunut englantilainen rock`n`roll-laulaja Tony Sheridan. Sheridan
asuu tätä nykyä Saksassa perheensä kanssa.
Tämä
mies oli teinivuosieni suuri idoli Beatlesin ohella. Hän on ainut
artisti, jota Beatles on levytyksessä säestänyt. Pikkujätkinä
saatiin Lurin (Clifters) kanssa jostain käsiimme Hampurin
Beatles-bootleg ja Tony Sheridan -albumi, joka räjäytti meissä
Hampurin Beatles-vaiheen. Ostettiin divarista vanhat nahkarotsit
kuten beatleillakin, farkut ja moppi. Lookki oli aivan sama kuin
vuoden 1961 Beatles.
Myös
settilista oli aika lailla samankaltainen. Treenattiin kauhea määrä
50-luvun hittejä Beatles-versioina ja soitettiin niitä keikoilla,
joita oli vielä siihen aikaan aika vähän. ”Red Sails In The
Sunset”, ”Sheik Of Araby”, “Sweet Little Sixteen”, “Three
Cool Cats”, “Memphis Tennessee”, “Sweet Georgia Brown”,
“Ain`t She Sweet” kuuluivat ohjelmistoon.
Nyt
tämä mies seisoo vieressäni ja kannan hänen kitaraansa. Olen
opastamassa häntä Vanhalle Polille Kalevankadulle, jossa hän on
kirjoilla. Sheridan pyytää minut vielä ylös huoneeseensa
drinkille. Yö venähtää musiikista jutellen. Mies ihmettelee,
kuinka osaan kaikki nämä vanhat biisit, ja kerron fanittaneeni
Beatlesia, mutta myös häntä, aika rajusti teinivuosina. Sheridan
nostaa kätensä olkapäälleni ja sanoo hiljaa korvaani, että olen
yksi pojista :)
Yö
huipentuu kohtaukseen, jossa Tony kertoo minulle siitä, kuinka
Lennon oli enemmän musta kuin valkoinen, siis musiikillisesti, ja
taustalla MTV:llä pyörii samaan aikaan John Lennonin Imagine-video
ihan sattumalta. Lupaan toimittaa Sheridanille oman levyni, josta on
myös puhetta. Aamulla mennessäni Polille mies onkin vaihtanut
hotellia, kuulemma Torniin. Myöhemmin selviää, että Eki-sedän
häiriköinnin vuoksi.
Kysyessäni
Tornissa Sheridania kirjoilla ei kuitenkaan ole sen nimistä
asiakasta. Mieleeni tulee kysyä, että olisiko sitten mahdollisesti
Antony Ginnityä ja sellainen löytyy. (Tony Sheridan on pelkkä
taiteilijanimi). Jätän respaan kirjeen, joka sisältää omaa
tuotantoani ja livejuttuja.
Kuukauden
kuluttua saan yllättäen postia, jossa Sheridan kehuu levyjäni
vuolaasti ja haluaisi tehdä kanssani yhteistyötä. Olen aivan
otettu moisesta kunniasta. Kirjeitä vaihdellaan jonkin aikaa vielä
muutamaan otteeseen, mutta sitten tahti hiipuu. Ikävä kyllä ei
meistä kummastakaan tunnu olevan oikein organisoimaan asiaa
eteenpäin.
Pete
Best
Olin
yhtyeeni kanssa Parikkalan Kovan päivän illassa 1999, jossa
pääesiintyjänä oli itse Pete Best. Pete halusi käydä katsomassa
Venäjän rajaa, jonne hänet järkkäsikin hyvä tuttuni Parikkalan
Sanomien Raine Hämäläinen. Mahduin samaan kyytiin sekä samalla
tutustumaan paremmin itse Bestiin. Keikkojen jälkeen meillä oli
hieman samankaltainen yöllinen tuokio kuin Tony Sheridaninkin
kanssa.
Hyvin
ruskettunut ja vähän ujon oloinen Pete Best kertoi hiljaisella
äänellään elämästään ja ajoista, jotka eivät aina olleet
ehkä niitä ruusuisimpia. Peten lempeistä silmistä välittyi
kuitenkin erittäin sympaattinen kuva kaverista. Tämä oli sitä
aikaa, kun Beatlesin BBC Tapes oli julkaistu ja Pete sai sitä kautta
vihdoin omat miljoonansa myydyistä royalteista. Aihetta nimeltä The
Beatles välteltiin tietyistä syistä koko yö, ja aina puheen
lipsuessa Beatlesiin Pete muutti suuntaa.
Pete
ei ollut kuulemma tavannut kertaakaan muita poikia sitten vuoden
1962.
Mies
joka tapasi Ringon
Kesä
1998 Helsingissä, Hotelli Hesperia, 9. kerros. Olen täällä siksi,
että Eki-setä kertoi minulle varmana tietona Ringon asuvan juuri
tässä kyseisessä kerroksessa. Eki on toisella puolen rakennusta
muiden nimmarinmetsästäjäkavereidensa kanssa ja sai minutkin
jotenkin mukaan tähän juttuun.
Minä
seison talon toisella puolen olevassa käytävässä yksin. En tiedä,
miksi lähdin eri suuntaan kuin muut. Ria ja muutama ystäväni ovat
myös täällä, ehkä hisseillä? Olen juuri nähnyt Ringon
ensimmäistä kertaa livenä. Paikka oli Helsingin jäähalli, ja
yleisöä aivan liian vähän. Ihan hävetti suomalaisten puolesta.
Ajatukset
ovat vieläkin levällään ja mietin, mahdanko mahdollisesti tavata
Ringon. Nyt se on ainakin mahdollisempaa kuin koskaan ennen!
Normaalisti minulla ei ole minkäänlaista kiinnostusta juosta jonkun
staran perässä millään muotoa, mutta tämä tilanne on täysi
poikkeus. Beatlemania iskee! Onhan kyseessä maailmanhistorian
hienoin pop/rock-rumpali ja yksi neljästä suuresta. Oikea Beatle!
Mietin, mitä sanoisin, jos siihen olisi lyhyt mahdollisuus, enkä
keksi mitään järkevää sanottavaa. Haluaisin kai kertoa
kuitenkin, kuinka paljon hän on vaikuttanut elämääni, mutta sitä
ei muutamalla sanalla pysty selittämään. Sitä paitsi, juuri sitä
Ringo kuulee varmasti koko ajan ja kaikkialla.
Ajatukseni
katkaisee ovi, joka aukeaa yllättäen käytävän toisessa päässä.
Sieltä kävelee vastaani kaksi ihmistä, joista etummainen on
ilmielävä Richard Starkey! Perässään henkivartija. Huhuilen jo
kaukaa, että ”Hi, Ringo! It was a very good gig.” Ringo tulee
lähemmäksi ja hymyilee hieman varautuneen näköisenä. Siinä hän
seisoo edessäni ja mulla menee senat sakaisin. Hän on vieläkin
pienikokoisempi kuin kuvittelin. Änkytän jotain, että ”I´m
Finnish musician”, johon Ringo heittää välittömästi läpän,
että ai ”Finnish Muslim?” ja nauraa päälle lempeästi
Ringomaiseen tyyliin :)
Ojennan
hänelle soololevyni jostain kumman syystä. Ehkä toivoen, että hän
kuuntelisi sen joskus, mutta pelkään kuitenkin, että se päätyy
lähimpään roskakoriin. Minulla on mukanani vielä hieno
mustavalkoinen kuva Ringosta vuodelta 1964, jossa hän istuu
sivusuunnassa korkealla rumpulavalla vieressään Ludwigit, joiden
bassarin kalvoon on painettu kuuluisa The Beatles -logo. Ringo ei
tunnu muistavan kuvaa, mutta kommentoi heti, että ”aah, this is a
very lovely picture!” ja kirjoittaa siihen nimmarinsa.
Tällä
välin paikalle on löytänyt myös muu seurueemme muassaan Eki-setä,
jonka mielestäni hieman kovaääninen käytös saa Ringon
vetäytymään paikalta. Hän vinkkaa meille vielä mennessään,
että ”go to sleep kids” ja painuu huoneeseensa mun levy
kädessään. Tälle läpälle on jälkeenpäin naurettu monesti,
sillä Eki-setä oli varmaan aika lailla Ringon ikäinen ja muukin
porukka +30 v tuolloin :)
Lähdemme
paikalta kokemusta rikkaampana, ja taas tunnen yhden ympyrän
sulkeutuneen.
Abbey
Road Studio 2
Kaikkein
pyhin Beatles-pyhättö on mielestäni ehdottomasti Abbey Road ja
siellä studio 2, jossa kaikki tuo taivaallinen musiikki ikuistettiin
aikakirjoihin. Olen yrittänyt tehdä sinne visiittiä ensimmäisen
kerran jo 1990 käydessäni InterRaililla Cliftersin ollessa
kuukauden tauolla. Rumpalillamme Vesa Sytelällä, joka aiemmin oli
soittanut Juice Leskisen Grand Slamissa, oli kontakti erääseen
Abbey Roadin äänittäjään, joka oli ollut puikoissa Juicen
tehdessä siellä omaa albumiaan. Meille oli sovittu sinne jo
tapaaminenkin, mutta kävi niin, että saavuimme Lontooseen etuajassa
eikä tämä kyseinen kaveri ollut maisemissa.
1997
Lontooseen kohdistuvalla häämatkallamme koitin uutta yritystä,
mutta jouduin tyytymään vain ylittelemään suojatietä sekä
pieneen kävelyretkeen Abbey Roadin välittömässä läheisyydessä.
Tällä kertaa tuli nähtyä mitä siellä kulman takana oikeasti
oli. Katu jatkuu siellä tietysti aivan samannäköisenä kuin osa
joka näkyy albumin kannessakin :)
Vuonna
2005 onnisti! Abbey Road järjesti nimittäin filmifestivaalit, ja
ovet olivat ensimmäistä kertaa avoimet yleisölle
kahteenkymmeneenviiteen vuoteen kahden viikon ajan – ja minä satun
olemaan Rian ja poikamme Jirkan kanssa Lontoossa juuri samaan aikaan
aivan sattumalta!
Klo
8.00 am seisomme Abbey Roadille kyhätyn lippuluukun edessä
helpottuneina siitä, että lippuja on vielä varsin hyvin jäljellä.
Täällä ei olekaan sellaista yleisönpaljoutta, jota aluksi
pelkäsin. Se oli varmaankin edellisellä viikolla? Satoja ihmisiä
on keräytynyt jonoksi asti, mutta suurin osa heistä on
leffa-friikkejä, jotka ovat tulleet fiilistelemään Spielbergin
Star Wars -spektaakkelia Studio 1:een. Siellä elokuvat esitetään
näyttävästi suurelta skreeniltä loistavan äänentoiston
siivittäminä.
Istumme
hetken studion kahviossa liput kädessämme, ja minä kerron, kuinka
tiski on ollut vanhoista kuvista päätellen 60-luvulla vielä hieman
eri kohdassa huonetta kuin nyt. Eräästä oviaukosta pääsee ulos
ja sieltä aukeaa valtavan kokoinen sisäpuutarha. Se on monesta eri
alueen talosta muodostuvan kompleksin sisällä. Kuin vanhat
Helsingin 50-lukulaiset sisäpihat, mutta paljon suurempi. Tästä on
vain vähän kuvia, mutta muutama piirtyy kuitenkin jostain mieleeni.
Täällä he siis todennäköisesti rentoutuivat äänitysten
lomassa, piilossa kadulla päivystäviltä faneilta ja medialta.
Joku
antaa merkin, että nyt Studio 2 avataan. Kuljemme hitaasti
liikkuvassa jonossa alas kellariin ja sieltä oikealle käytävään,
jonka perällä on punainen rautaovi. Ovi on auki, ja sisältä
työntyy käytävään tyypillinen englantilainen ummehtunut kosteus.
Tunnetta on vaikea sanoin kuvailla, mutta perhosia on niin paljon
vatsassa, että ne törmäilevät yhtenään toisiinsa.
Astumme
huoneeseen, ja koetan tallentaa muistiini joka sekunnin, jonka tässä
tilassa vietän. Täällä on siis tehty se musiikki, joka muutti
maailman ja josta aina jaksan sauhuta! Kaikki ne levyt – sekin,
jota pienenä kuuntelin taukoamatta. Tuohon kaiteeseen George on
nojannut kivutessaan ylös studion tarkkaamoon. Tällä Neuman U47
-mikrofonilla on laulettu lähes jokaisen kappaleen lead-osuudet.
Täällä on lähes kaikki alkuperäistä, parketista ja seinän
akustiikkalevyistä lähtien. Piano, jolla John soitti A Day In The
Lifen, on tuossa aivan vieressäni punaisella köydellä aidattuna.
Niin lähellä mutta niin kaukana, voisipa sillä ottaa edes yhden
soinnun, jonka kaiku leijuisi ulos ilmastointiaukosta Lontoon
kattojen ylle. Tunnen valtavan kokoisen ympyrän sulkeutuvan
kantaessani syliini nukahtanutta esikoispoikaamme pitkin tilaa.
Liverpool
Kirjoissa
annetaan aina se kuva, että Liverpool on todella ankea ja likainen
työläiskaupunki. Kattia kanssa! Tämähän on kuin suoraan jostain
Emmerdale- tai Sydämen asialla -sarjojen maisemista. Hienosti
säästettyä vanhaa arkkitehtuuria, tosin osa taloista näyttää
olevan osittain autioituneita, mutta silti. Ja Woolton, mitä
mieletöntä englantilaisidylliä! Huumori, sitä täällä riittää!
Nyt tajuaa, mistä Fab Four sai kaiken sanavalmiutensa. Sehän on
varmaan paikallisessa juomavedessä!
Olen
täällä Get Back -nimisen The Beatles-tribuuttiyhtyeen kanssa,
johon minulla on kunnia kuulua. Eletään vuotta 2001. Meillä
kaikilla on vähän niin kuin oma ”roolihahmo”, tai paremminkin
Roni Kamras basistina laulaa Paulin biisit, Sami Javne Ringon ja
Spädä-nimisen kaverin lopetettua Johnina, minua pyydettiin mukaan
bändiin vetämään Lennonin biisit. No, mähän rakastan tätä
juttua, joten tietysti suostuin mukaan.
Roni
on ollut aktiivinen ja hoitanut meille tänne Liverpoolin Beatle
Weekille viisi keikkaa. Tänään Cavernissa! Eilen oltiin Cavern
Pubissa. Aivan mielettömän hieno fiilis! Tunnen ympyrän taas
sulkeutuvan.
Ympyrä
sulkeutuu myös siitä syystä, että tänä vuonna tulee kuluneeksi
40 vuotta Abbey Roadin julkaisusta, ja tänään sain myös
virallisen kutsun Liverpooliin esiintymään Beatle Weekille 2009
Jiri Nikkinen Trioni kanssa. Tietenkin tulemme esittämään
mahdollisimman paljon juuri Abbey Road -albumin materiaalia.
Esikoispoikani
on nyt kuusivuotias, aivan kuin minä silloin -71, ja hänkin tykkää
jo ”jee-jeestä” sekä laulaa Abbey Roadin kappaleita kuten
”Your Never Give Me Your Money” ja monia muita.
Ympyrä
sulkeutuu ja se pyörii eteenpäin!
Helsingissä
24.2.2009
Jiri
Nikkinen
.jpg)
.jpg)
.jpg)
